Uutta videota!

Uudelle sivustollemme on juuri pudonnut uusi video, jonka aiheena on Arma 3:n uusi lisäosa Apex.

Muistakaa siirtyä tutkalle uudelle sivustollemme!

E3: Konsolivalmistajien lehdistötilaisuuksien vertailua: Xbox One vs Playstation 4

E3 messuilla Los Angelesissa oli tänä vuonna ehdottomasti suurin mielenkiinto konsolivalmistajissa, jotka olivat aiemmin tänä vuonna julkistaneet oman seuraavan sukupolven konsolinsa. Pienemmät julkaisijat pääsevät messuille mukaan tiistaista eteenpäin, kun tilaisuus avataan myös yleisölle.

Messut avasi Microsoft. Aluksi näytettiin muutama nykyisen sukupolven uudistus, tärkeimpinä liven Gold jäsenille kaksi ilmaista peliä kuussa seuraavan konsolin ilmestymiseen asti ja kolmas Xbox 360- konsoli. Uusi 360 mukailee muotoilussaan hyvin paljon yhtiön seuraavan sukupolven lippulaivaa, Xbox One konsolia.

Xbox One:lle esiteltiin pelejä, kuten oli luvattu. Exclusiivejä tulevat olemaan Ryse: Son of Rome, Dead Rising 3, seuraava Halo, Forza Motorsport 5, Infinity Wardin entisten työntekijöiden uutuus Titanfall, Minecraft (konsoliversio) ilmestyy vain One:lle, suomalaisen Remedyn Quantum Break ja Insomniacin(Ratchet&Clank, Resistance) seuraava teos Sunset Overdrive. Exclusiivien lista on siis vähintäänkin komea tässä vaiheessa. Kevyt ja kaikenikäisille suunnattu pelienluontityökalu Spark, joka on jo saatavilla WIN8:lle, ilmestyy myös Xbox One:lle, hyödyntäen paljon "toista ruutua", eli mahdollista tablettia tai älypuhelinta, mikä kotoa löytyy.

Lisäksi Microsoft oli "varastanut" omaan pressiinsä Battlefield 4:stä vastaavan DICE:n, Hideo Kojiman kertomaan, että Metal Gear Solid 5 ilmestyy Xbox One:lle ja Witcher pelisarjan seuraavaa osaa esittelemään CD Projektin. Nämä kaikki, lukuunottamatta MGS5:sta, ilmestyvät varmuudella myös PC:lle ja PS4:lle. Metal Gear Solidista ei ole varmuutta ilmestyykö se PS4:lle, mutta tämän sukupolven molemmille konsoleille peli on varmistettu. Kojima ja Microsoft todellisen tempun tekisivätkin, jos PS4:n pelaajat eivät saisi omaa MGS5:sta. DICE kertoi, että Xbox One on saamassa Battlefield 4:seen exclusiivista sisältöä.

Itse Xbox One konsolista vahvistettiin julkaisuajankohta, hinta ja verkkopalvelun uusia ominaisuuksia. Microsoft pointit poistuvat kokonaan ja kaikki hinnat ilmoitetaan paikallisessa valuutassa. Profiilin henkilökohtaistuessa Kinectin takia, riittää tulevaisuudessa yksi Gold- jäsenyys per. perhe siihen, että kaikki perheenjäsenet saavat nauttia ainakin verkkopelaamisesta, ja joistakin muista Gold- jäsenyyden eduista. Konsoli julkaistaan lokakuussa ja hinnaksi tulee suomessa uusimpien tietojen mukaan 529 euroa. Konsolista laitetaan valikoiduille jälleenmyyjille Day One- versiota, joissa on erilainen paketointi ja erityinen ohjain. Day one on saatavilla vain ennakkotilatessa. Yleisesti konsoli sisältää 500gb kovalevyn, Blue Ray- aseman, Kinect- kameran ja sisäänrakennetun Wi-Fi:n.

Sonyn "make or break" sukupolvi alkaa tästä. Yhtiö tekee jatkuvaa tappiota joka vuosineljännes ja on menettänyt ilmeisen paljon julkaisijoita ja studioita kilpailijansa leiriin. Jos PS4 ei tuota voittoa, voi olla ettei Sony enään lähde konsolikilpailuun liiaksi PS4:n jälkeen. Tai vaihtoehtoisesti se myy lopun viihde-tekniikastaan Samsungille ja jatkaa pelkkänä pelikonsoliyrityksenä ja -julkaisijana.

Vanha sukupolvi saa jatkoa Telltalen Walking Dead peleille uuden 400 Days nimisen episodin myötä. Uuden episodin julkaisun mukana kaikki aikaisemmatkin episodit saapuvat myös PS Vitalle. Mad Max- peli, jota työstävät Just Cause pelisarjan tekijät, saadaan nykyiselle ja seuraavalle konsolisukupolvelle sekä PC:lle.

Yksinoikeutena PS4:lle julkistettiin The Order: 1866, steampunk henkinen ritariseikkailu, jossa tullaan olemaan tekemisissä myös aikakauden todellisten henkilöiden kanssa. Toinen julkistettu yksinoikeus PS4:lle oli Final Fantasy XV. Lehdistötilaisuudessa julkistettiin fanien suureksi iloksi Kindom Hearts III, joka yllättäen ilmestyykin sekä PS4:lle, että Xbox Onelle.

Odotetuimpana oli kuitenkin Sonyn suhtautuminen pelien kopiointisuojaan ja piratismin vastainen toiminta. E3:ssa vahvistettiin, että käytettyjen pelien myynti ja antaminen eteenpäin on vapaata, eikä konsolin tarvitse olla kytkettynä nettiin, ellei peli itse sitä vaadi. Minuuksena Playstation "uskoville" tuli uutinen, joka vahvisti, että verkkopelaaminen tulee vaatimaan jatkossa Playtation plus jäsenyyden. Joten olit kumman tahansa leirissä, verkkopelaamisesta maksat vähintään 5e kuussa. PS4 julkaistaan jouluksi ja alustava hinta eurooppaan on 399e, joten konsolista joutunee pulittamaan suomessa muutaman kympin yli 400 euroa.

Kumpi sitten on omasta mielestäni parempi? Ei kumpikaan, molemmat ottavat turhaa tappiota jollain saralla. PS4 häviää exclusiiveissä ja Xbox One on voittanut jälleen Call Of Dutyn DLC:t aikaisemmin itselleen ja tässä sukupolvessa myös Battlefieldin. Itse pidän Xboxin ohjainta paljon parempana, sillä ainakin PS3:n ohjain on selvästi pienikätisemmille paremmin soveltuva. Mutta toisaalta en pidä siitä, että Kinect lähetetään jokaisen konsolin mukana. En halua kinectiä ja tämä todennäköisesti nostaa hintaa ratkaisevan 100 euroa. Sony hoitaa DRM puolen kuluttajaystävällisemmin, mutta itse tottuneena (ja alistuneena) Steam käyttäjänä en tätä ominaisuutta katso erityisen spesiaalina muuten kuin periaatteesta. Oikeastaan Xbox Onen DRM politiikka on sitä, mitä Steam voisi optimaalisesti olla parhaimmillaan, kun digitaalisiakin pelejä saa myydä ja antaa edes kerran eteenpäin. Jotakin voi haitata se, että Onella pitää kerran vuorokaudessa tarkistaa pilvipalvelusta pelien lisenssit, mutta itse uskon kuitenkin pitäväni konsolin kokoajan kytkettynä nettiin.

Kiteytettynä: joudun valitsemaan paremman DRM- politiikan ja halvemman raudan, mutta paremman pelivalikoiman ja exclusiivisten lisäsisältöjen välillä. Valintaa en vielä osaa tehdä, mutta jos käy kuten uumoilen ja FIFA sekä NHL ovat parempia Xbox Onella EA-Sports sopimuksen takia, joutunen ostamaan uuden Xboxin, jos konsolikaupoille lähden. Arvostan kuitenkin pelikokemusta enemmän kuin muuta. Toistaiseksi pyrin kuitenkin pitämään näppini irti kaikista uuden sukupolven konsoleista.

Kaikki on vielä mahdollista enne julkaisupäivää, joten älkää rynnätkö tilaamaan kumpaakaan konsolia ennen kuin julkaisu on lähellä ja mitään ei enää tulla muuttamaan, saatatte muuten pettyä karvaasti.
(Edit 12.6, Kindom Hearts III myös Xbox Onelle)
Virtuaaliterveisin JK24

Comeback time!: Borderlands 2 arvostelu (JK24, PC)

Moi, ja anteeksi kauhea hiljaiselon jakso!

Totuus on etten ole pelannut yhtäkään tarpeeksi relevanttia peliä vähään aikaan ennen Borderlands kakkoista, joten mitään en ole kyennyt tänne suoltamaan. Poliitikkojen sanoin asiaan on tultava muutos hetimmiten. Joten eiköhän pureksita ja ehkä vielä päälle märehditä tämä seköpäinen räiskintä alta pois!

Suurin osa tietänee Borderlandsin konseptin, mutta kertaus ei ole koskaan pahasta. Olet planeetalla nimeltä Pandora, joka on sekoitus Villiä länttä, nykyaikaa, ja tulevaisuutta. Kyseessä on aavikkoinen alue jonka hallinnasta ja rikkauksista taistelee eritoten Hyperion niminen yhtiö. Yhtiö käy taistelua Pandoran ihmisiä vastaan, sillä paikalliset eivät halua luovuttaa planeettaansa riistokorporaatiolle. Tämän ison konseptin tärkein palanen on planeetan holvi, josta Hyperion on erityisen kiinnostunut. Sarjan toisessa osassa pääpirun paikalle on asetettu ylimielinen ja hauskuudessaan erittäin geneerinen maskimies Handsome Jack. Jackin tavoite on saada holvi ja sen sisällä asuva hirviö hallintaansa. Ja niin, jos et jo sitä keksinyt, sinä ja mahdolliset Coop-kaverisi ovat ainoat, jotka tämän pahan aikeen ovat kykeneviä estämään.

Jos käydään audiovisuaalinen puoli ensin alta pois. Peli ei ole graafisesti mitenkään tajunnanräjäyttävää sorttia. Sarjakuvamainen ulkoasu on hieman yksinkertainen, mutta pelin humoristiseen tyyliin erittäin sopiva. Yksityiskohtia on kiitettävästi ja jotkut ympäristöt ovat jopa yllättävän mielenkiintoisia ja kauniita (vrt. ensimmäisen osan ikuiset kaatopaikat).

Äänipuoli on takuuvarmaa suorittamista alusta loppuun. Ääninäyttely on hauskaa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin mainiosti. Jopa monien pelien edelleen toidistama murheenkryyni aseiden äänien heikkoudesta, on jokseenkin jätetty onnistuneesti taakse. Mitään tajunnanräjäyttävää on turha odottaa, mutta äänistä kokonaisuus ei jää missään kohtaa kiinni.

Entäpä sitten itse asia mikä tälläisessä pelissä on isommaissa roolissa, itse pelaaminen. Perinteistä tappamista on höystetty ensimmäisen osan tapaan kevyellä roolipelielementillä. Valittavissa on neljä erilaista hahmoa (no, viisi, mutta yksi on DLC, joten en tiedä siitä mitään). Sireeni omaa hieman taikatemppuja, Assasiini panostaa näkymättömyyteen ja one shot-one kill tyyppiseen aseistukseen, commando vastaa edellisen osan soldieria, avuksi voi kutsua tykin ja aseistus painottuu rynnäkkökivääreihin, gunzerker käyttää melkeempä mitä aseita lystää, pääpointti on siinä, että aseita voi käyttää molemmissa käsissä yhtä aikaa erikoiskyvyn aikana. Viidennestä tasosta eteenpäin saa sitten joka kerta tason noustessa pisteen, jolla voi kehittää oman hahmon ominaisuuksia. Saa päättää yleensä tiimipelaajan, tai sitten hahmon kahden eri pääpelitavan välillä (esim. oletko assassiinina keskittynyt tarkkuuskivääreihin vai liikkuvuuteesi ja pistooleihin). Autolla tulee pelissä ajettua jälleen paljon, vaikka fast-travel systeemiä on parannettu suuresti. Ajaminen ei ole hirveästi muuttunut, pieni parannus tuntumassa on. Autoja saa tosin pelissä toisenkin, joten nyt saa hieman jo enemmän valinnanvarmaa ensimmäisen pelin yhden ja ainoan auton sijaan. Vaihtoehtoinen auto on bandiittien rekka, joka on hieman hitaampi, mutta siihen mahtuu kaikki neljä ja aseistus on hieman hauskempaa sorttia, kukapa ei lentävistä sahanteristä tykkää.

Jo ensimmäinen Borderlands markkinointiin pelinä, jossa on tuhansia aseita ja tappaminen hauskaa. Onko yhä näin? Joo ja ei.  Ainakin yritystä on ollut. Uusia aseita löytää jatkuvasti jokaisesta kaapista ja laatikosta jonka avaa, ammuksia vielä useammin. On siis selvästi haluttu, että ampuminen on pelin keskiössä. Tästä nauttiminen on paljolti jokaisen meistä käsissä. Tavallisesta poikkeaa aseissa muutama asia. On elementtejä ja mukavasti variaatioita. Aseita löytää ilman elementtiä, slagillä mikä heikentää kohteen puolustusta, räjähtävilllä ammuksilla, syövyttävillä ammuksilla, sähköisillä ammuksilla, jotka tuhoavat vastustajan suojat nopeasti ja tulella joka on hyvä panssarittomia vihollisia vastaan. Pientä pokemonista tuttua super effective/not very effective meininkiä. Ei tämä mitään todellista taktista elementtiä peliin tuo, mutta lisää pikkukivaa. Toinen ero on valmistajat, jokaisella eri "asevalmistajalla" on pelissä oma teema. Yhden aseet ovat hitaita mutta ammukset tehokkaita, toinen ampuu nopeasti, mutta vähän miten sattuu tarkkuuden puolesta ja kolmannelta löytyy aina jokin elementti. Valmistajia on pelissä 8, joten eiköhän jokaiselle löydy se itselle parhaiten sopiva ase.

Lääniä ja ympäristöä pelistä löytyy paljon ja lisää (maksullista) sisältöä ilmestyy toistaiseksi lyhyin väliajoin. Kun suurin osa pelin tehtävistä on tyyppiä mene paikkaan X ja pelasta/tuhoa asia Y, on lähes lineaarista räiskintää edessä todella paljon. Itsellä meni yhden kaverin kanssa tahkotessa noin 40 tuntia pelin peruskamppanjaan + kaikkiin sivutehtäviin, paitsi viimeiseen joka vaatii kehityksen 50- leveliseksi asti, sitä emme ole vielä ehtineet tehdä.

Tapaa Borderlands 2 pelin isoin ongelma. Kaiken pääsisällön läpäistyäsi olet noin 35-40 levelinen, ja kun siihen perään peli lyö sivutehtävän, jota suorittaessa on käytännössä pakko olla 50 levelinen, on sinulla kolme vaihtoehtoa. Unhoda peli tässä ja nyt, anna olla, 40 tuntia oli ihan tarpeeksi, nyt on aikaa keskittyä muuhun. Toinen vaihtoehto: Osta kaikki pelin jo ilmestyneet ja tulevaisuudessa ilmestyvät ladattavat lisäsisällöt (DLC:t), ja nauti niiden tuomista uusista alueista ja tehtävistä ainakin siihen asti, että olet saavuttanut tarvittavat levelit. Kolmas vaihtoehto on aloittaa niin sanottu New Game +- moodi (True Vault Hunter- Mode), jossa pelaat koko tarinan uudestaan läpi vielä vaikeampana, aseet tosin ovat parempia. Aloitat niillä leveleillä ja tavaroilla mitä sinulla jo on, joten tämän urakan loppuessa olet pakolla saavuttanut levelcapin. Tämä on pelin suuri kaksiteräinen miekka. Jos pelaat kaiken sen, mitä saat itse pelin ostaessasi ja jätät pelin siihen, ei siitä jää mitään elämää suurempaa tai kokemuksellista käteen. Erittäin hauskat 40 tuntia ja siinä se. Ei suuria tunteita tai hämmästyttäviä loppuja. Mukavasti huumorilla höystetty perinteinen sankaritarina. Toisaalta miksi kaikkia olisi pakko miellyttää ihan hamaan loppuun asti, jos ei tykkää niin ei tykkää.

Summa summarum. Borderlands 2 jätti hyvän maun, mutta väitän, ettei se ollut täysin vain pelin ansiota, myös peliseura on osallisena siihen, kuinka rikas kokemus peli on itse kullekkin. Kaverin kanssa peli siis toimii erittäin hyvin, yksinpelinä suuria tunteita ja ihmeitä ei välttämättä koe yhtä viihdyttävällä tavalla. Mitään erityistä huonoa ei kuitenkaan pelissä ole, joten peli on hyvä, muttei mahtava.

Annetaan 83/100 pistettä. Paluu on (liian) pitkän tauon jälkeen tehty, #CAMA, nauttikaa ja pelatkaa hyviä pelejä!

Strategistin tähystys tulevaan

Tervehdys lukijat. Puhun varmasti koko Hasardipelailua porukan suulla, kun haluan pahoitella "pientä" taukoamme. Oma poissaoloni johtui lukio-opintojen ollessa kriittisessä 2. vuoden vaiheessa, sekä valmennustyöni lisääntymisestä. Yksinkertaisesti en vain ole ehtinyt pelailla uusia/vanhoja pelejä kovinkaan paljoa. Ei se artistikaan ilman biisejä esiinny. Mutta nyt vuodatus loppukoon ja suoraan asiaan.  

Vuosi 2012 ei tuonut henkilökohtaisesti minulle strategia- ja sotapelien suhteen mitään eksoottista ja tavanomaista kiehtovampaa pakettia. Parhaana mieleeni muistuu viime keväänä tähän maailmaan tupsahtanut Total War Shogun 2 - Fall of the Samurai. Siitä ei sen enempää, mutta jos kiinnostuit niin suosittelen lukaisemaan Hefen arvostelun kyseisestä pelistä. Assassin's Creed 3:sta odotin pitkään, mutta se jäi ostamatta. Julkaisupäivänä päätin, että vanhat salamurhaaja seikkailut olisi pelattava ennen kuin hyppään intiaanin housuihin. Onneksi tänä vuonna on jo talvella ja keväällä luvassa pari raskaansarjan strategia-/sotapeliä.

Talvella on luvassa näyttävä paluu toiseen maailmansotaan Company of Heroes 2 parissa. Peli on jatkoa vuonna 2007 julkaistulle isoveljelleen, joka tarkasteli vuoden 1944 länsirintaman taisteluita. Nyt Relic Entertainment on suunnannut pelinsä käsittelemään itärintamaa. Pelaaja pääsee kokemaan saksalaisen sotakoneiston jyräävän mahdin ja periksi antamattoman puna-armeijan ponnistukset jäisessä pakkasessa keskellä Venäjän talvea, jonka Napoleonkin varmasti muistaa oikein hyvin. Julkaisija THQ lupailee peliltä paljon. Company of heroes 2 tulee kuulemma määrittelemään uudelleen strategiapelien lajityypin. Itse pidän tätä vahvasti myyntipuheena, mutta ei pelin ennakkovideoiden katsominen kylmäksi jätä. Essence 3.0 -pelimoottoori näyttää todella upealta. Pikku Putinin tarpominen paksussa lumessa näyttää autenttiselta, T-34 uppoaa epätoivoisesti jään murtuessa alta ja tykistökeskitykset silpovat saksalaisia suuremmalla teholla kuin ensimmäisessä osassa. Taitaapi Igorista lentää jotain muutakin kuin borssia sillä peli on leimattu K-18 tarralla. Jatko-osa ei tuo ainoastaan lisää silmänruokaa vaan onhan ne sitä sisältöäkin lisää tunkeneet. Sää vaikuttaa peliin nyt enemmän kuin koskaan. Jalkaväellä pelatessa on pelaajan mietittävä sytyttääkö nuotion pitämään varpaat ja votkan lämpimänä, vai ehtisiköhän ne talsia määränpäähän ennen kylmään kuolemista. Jos valitset nuotion, näkee vihollisesi savun ja valon pitkältä ja kohta olkapäälle jo kolkutteleekin Tigerin vaatimaton tykki. Peliin on myös tulossa täysin uusi pelimuoto, jossa pelaaja pyrkii hyökkäämään jään yli vihollisen tukikohtaan. Tässä oli vain promille pelin lupaamista uudistuksista. Kannattaa siis todella pistää mietintä myssyyn tämä peli. 

Paluu itärintamalle

Keväämmällä saamme taas yhden Total War -pelin. Mutta nyt on kyseessä fanien eniten odottamin peli sitten Rome: Total Warin. Nimittäin Rome 2: Total war! The Creative Assembly päätti vihdoinkin tehdä jatko-osan parhaimpana pidetystä total Warista. Tätä voidaan pitää lahjana Jupiterilta, joka on jo tarpeeksi katsonut lameiden katanoiden kalisuttelua ja Napoleonin kompensointeja. On aika palata antiikkiin historian mahtavimpaan imperiumiin, jossa mitään ei saanut ilman verta, hikeä, denaareita ja sukulaisuussuhteita. Pelistä ei ole vielä tullut kauheasti materiaalia ulos, joten on paha lähteä kertomaan pelistä. Ainakin peliin on sisällytetty suuriosa uudistuksista, joita edellisissä Total War peleissä esiintyi (esim. meritaistelut, uusi kampanja kartan rakenne, taistelut jne.). Shogun 2:ssa kampanjaa pystyi pelaamaan vain kaksi henkilöä, mutta nyt pelaaja määrää on odotetusti lisätty. Näyttävyyttä tuo lisää uusi grafiikkamoottori. Tässä on jo sen luokan peli, että kannattaa napata hyllystä (ja mieluusti kassan kautta) keväällä. 

"How far will you go for Rome?"

Velvollisuuden vuoksi mainittakoon vielä, että luvassa on myös kelpo uutuus kaupunginrakennuksesta tykkääville. Nähkääs SimCity tulee taas ja kovaa. Nyt peliin on ensimmäistä kertaa lisätty sosiaalinen kanssakäynti muiden pelaajien kanssa ja tietysti co-op. iskette siis kaverisi kanssa kaupunkinne vierekkäin ja vertailette kummalla on isompi pilvenpiirtäjä. Luvassa myös omien rakennusten suunnittelua ja paljon muuta mukavaa luoville ihmisille.

Luo unelmiesi kaupunki

Tässä oli muutama odotettu strategiapeli, joista kaksi ensimmäistä ovat menneet ennakkotilaukseen. Tämän kautta on hyvä palata taas kirjoittelemaan ja eiköhän nuo toisetkin kohta aktivoidu  ;)

Rulle is back!  

Oli pakko (ja arviossa 3DS)

Moikkelis koikkelis!

Tänne ei ole vähään aikaan tullut päiviteltyä mitään ja syitä voi aina etsiä asianomaisten joukosta, mutta uskokaa tai älkää, kyllä niitä arvosteluja ja kirjoituksia tänne aina aika-ajoin pukkaa. Yhtäkkiä vain kävi sellainen mieleen, että jos vaikka kirjoittaisin jotain, vaikkapa siitä mitä on pelirintamalla tapahtunut omasta vinkkelistäni. Joulu on yleensä aikaa jolloin jokaisen pelaavan ihmisen hylly täyttynee ainakin muutamalla pelillä/pelivälineellä. Itselleni tupsahti pari kivaa konsolipeliä, uusi konsoli ja xboxille hienon hieno rattiohjain. Konsoli oli joulun ns. hitti, Nintendo 3DS. En tiedä tarkkaan mitä siitä sanoa yhdellä sanalla mutta erittäin kiintoisa tapaus on kyseessä. Pelejä löytyy tällä hetkellä Super Mario 3D Land ja Rayman 3D. Joulun jälkeen mitään ylisuurta ei ole omalta osaltani tapahtunut pelirintamalla. Subjektiiviselta osalta olen sen jälkeen lähinnä pelaillut sitä mitä on ollut pelaamatta vielä läpi. Arvosteluja näistä toistaiseksi nimeämättömistä seikkailusta tulkoon heti kohta kun aikaa taas on lisää.

Mutta nyt 3DS. Nintendon uusi käsikonsoli. Pahimmat kilpailijat Nintendon uudelle konsolille ovat toistaiseksi ainoastaan Sonyn PS Vita. Myyntilukuja vertaillessa huomaa, että Nintendo on onnistunut tällä saralla toistaiseksi Sonya paljon paremmin. Ei varmaan yllätä ketään, ettei 3DS ole mikään ihmeellinen tehomylly. Sen sijaan Nintendo on tapansa mukaan hakenut taas jotakin erikoista, tänä vuonna 3D ominaisuudella. Olen pelannut tähän mennessä kahta peliä+muutamaa demoa, ja jokaisessa 3D ominaisuus toimii hienosti, mutta lähinnä graafisena lisänä. 3DS on kaikessa nintendomaisuudessaan hieman tyhjänpuhuva konsoli. Kaikkea on paranneltu, mutta vähän, aika vähän. Näyttö on kasvanut hieman ja grafiikat parantuneet, nettiselain tulee nykyään laitteen mukana, käyttöjärjestelmä on enemmän käyttöjärjestelmä, mutta ei, ei ole mitään isoa uutta. 3DS:än ainoat myyntivaltit ovat tattiohjaus (tämäkin oli jo PSP:ssä...), ja 3D ominaisuus, joka on hieno, mutta josta ei ole hirveästi pelillistä hyötyä. Itsenäisenä konsolina 3DS on hyvä, ei mahtava, mutta hyvä. Kamera ei ole mistään kotoisin ja 3D kuvat ovat ainakin tietokoneella jotain todella järkyttävää katseltavaa, sillä resoluutio on rikollisen pieni. Olen pettynyt nintendoon. 3DS konsolissa ei ole mitään itse pelaamista mullistavaa elementtiä, toisin kuin heidän muissa lähiaikoina ilmestyneissä konsoleissaan, kuten Wii ja vanha DS. Edellämainitut toivat skeneen jotain uutta, 3DS ei, sillä pelkkä 3D ominaisuus ei muuta itse pelaamista mitenkään, ja aiheuttaa hyvin herkästi pitkäkestoista pääkipua, jos ominaisuutta käyttää etenkin illalla ennen nukkumaan menoa.

Uskon, että jossakin vaiheessa tulevaisuutta 3D tulee pelaamiseen mukaan pysyväksi stabiiliksi osaksi. Mutta tällä kertaa Nintendo ei ole edelläkävijä, sillä PC pelaajille on ollut jo ennen 3DS:än julkaisua tarjolla 3D laseja ja 3D sopivia näytönohjaimia+näyttöjä. Arvosanaa en 3DS:älle suoraan anna, mutta ellet ole A) erittäin hulluna 3D ominaisuuteen B) Nintendon käsikonsolieksklusiivien suuri fani C) haluat vain kokeilla jotain omituista ja melkein hyödyllistä D) et omista Nintendo DS laitetta, et hyödy tästä konsolista yhtään mitään. Jos kuitenkin jokin ylläolevista kuvaa sinua, harkitse, mutta harkitse siltikin tarkkaan, sillä hyvät pelit voivat olla 3DS:älle vähissä ja pelitarjonta saattaa täyttyä DS:än tapaan lisenssikuralla.

Olen JK24, kiitän ja kuittaan, palataan ja pelataan, hyvät keväät kaikille!

Peliarvostelu: Eternal Sonata (Xbox 360, FatHazard)

Kyseessä on siis tri-Crescendon ja Namco Bandai Gamesin aikaansaama suorastaan eeppinen roolipeli Eternal Sonata. Peli on jäänyt melko pienelle huomiolle Euroopassa ja Amerikassa, vaikka Japanissa se oli Japanin Amazonin pelien myyntilistan ykkönen julkaisuviikkonsa aikana.

Peli kertoo Frédéric Chopinista ja hänen elämänsä viimeisistä hetkistä. Chopin on maailmankuulu säveltäjä joka eli 1800-luvun alkupuolella. Hän oli Puolalainen, mutta joutui elämään suuren osan elämästään muualla, silloisen Puolan kapinan vuoksi. Suurin osa pelistä kertoo Chopinin kuoleman hetkillä näkemästään unesta ja mukana on vain muutamia pieniä osia, joissa nähdään ”oikea maailma”.

Tarina unessa kertoo ryhmästä ihmisiä, jotka matkaavat yhdessä tapaamaan asuinalueensa kreivi Waltzia. He haluavat keskustella tämän kanssa mineraali pulverin veroista. Vaikka tämä kuulostaakin yksinkertaiselta, tarina laajenee todella paljon. Skaala jonka peli ottaa tarinassaan muuttuu yksittäisen paikkakunnan verotusongelmista aina valtioiden väliseen vakoiluun ja salaliittoihin saakka. Sanat eivät riitä kuvaamaan tarinan eeppisyyttä. Juonenkäänteitä ja kiperiä tilanteita riittää. Ja ne ovat kaikenlisäksi loistavasti kirjoitettu. Ne pitävät pelaajan kourissaan aina viimeisiin hengenvetoihin saakka ja niidenkään jälkeen tarina ja sen merkitys jäävät pelaajaan pysyvästi. Toisin sanoen peli on kuin luotu vaikuttamaan ihmisiin, käsittelemällä yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia ongelmia, joko suoraan tai hieman kierrellen ja kaarrellen.

"OMG..."

Pelin selvästi ylivertaisin osa on sen visuaalinen anti. Todella värikäs ja suorastaan eloisa Eternal Sonatan maailma on kuin suoraan yli-innokkaan lievästi naturalistisen kuusivuotiaan värityskirjasta. Se sopii peliin täydellisesti. Värikkäät talot ja vehreät nummet suoraan sanoen huokuvat kauneutta ja jo pelkästään pelin maisemien katseleminen luo mukavan tunnelman peliä pelatessa. Eri alueissa on enemmän kuin tarpeeksi vaihtelevuutta ja uudestaan ja uudestaan peli jaksaa hämmästyttää pelaajaa visuaalisella kauneudellaan. Myös monet hauskat visuaaliset efektit ovat tehty loistavasti ja hahmoanimaatiot menevät yksi yhteen muun pelin kanssa. Monet silmille kesken taistelun tuoksinnan räjähtävät efektit tuovat peliin omanlaistaan tyyliä ja hauskuutta. Samanlaista tunnelmaa luo hahmojen suurieleiset liikkeet.

Ainoa visuaalisen puolen ongelma oli vihollisten samankaltaisuus. Lähes joka alueella oli hyvin samankaltaiset viholliset ja usein ne vain vaihtoivat väriä. Toinen ongelma minkä pelin viholliset kohtaa on se tavanomainen idiotismi. Tekoälyä ei vihulaisille ole liioiksi annettu. Vuoropohjaisessa taistelusysteemissä käy valitettavan usein niin, että vastustaja tuhlaa vuoronsa kääntyen typerästi ympäri kiertäen jostain kaukaa, tai jotenkin muuten huonoilla liikkeillä ja sen jälkeen pelaaja usein pääsee yllättämään vihollisen. Tämä vie pois osan pelin hauskuudesta, sillä se vähentää haastetta hyvin paljon. Muuten viholliset olivat mukiin meneviä kokonaisuuksia.

Jos jostain löydätte jotain värikkäämpää niin soittakaa poliisi, koska se on jo varmasti laitonta.

Pelin äänimaailma ei tule paljoakaan jäljessä verrattuna visuaaliseen puoleen. Hahmojen ääninäyttely on loistavaa, joskin lipsyncaus on vähän hakusessa muutamissa kohdissa. Ääniefektit ovat hyviä, mutta eivät loistavia. Tuppaavat hukkumaan siihen loputtomaan roolipelien massaan. Musiikit ovat osittain Chopinin itse säveltämiä, mutta väliin on lisätty uudempiakin tuotoksia. Näistä annetaan iso plussa. Musiikit korostavatkin juuri sopivasti pelin tunnelmaa.

Pelimekaniikka on pelin innovatiisin ja muutenkin paras asia. Eternal Sonata vetää taistelusysteemin täysin uusiksi ja sekoittaa niin reaaliaikaista- kuin vuoropohjaistamättöä. Elikkä käytännössä se toimii osapuilleen siten, että molemmilla taistelun osapuolilla on vuoronsa, jonka aikana he voivat liikkua ja/tai iskeä vapaasti tietyn aikarajan verran. Vaikka tämä kuulostaakin yksinkertaiselta, sitä se ei välttämättä ole. Systeemiin on sekoitettu erikoisiskuja ja lyöntikertoimia. Lyhyesti: mitä suurempi lyöntikerroin, sitä tehokkaampi erikoisisku. Lyöntikerrointa kerätään vastustajaa vahingoittamalla. Mukaan on myös ympätty, tyypilliseen tyyliin, levelit ja sitten viel erityinen party level. Party levelin ainoa tarkoitus on käytännön tasolla määrittää se, kuinka paljon aikaa sinulla on taistelussa. Muuten sillä ei ole kovinkaan suurta vaikutusta.

Lyhyesti sanottuna Eternal Sonata on aivan loistava peli. Sen kun jostain löytää halvalla niin kannattaa hakea.

Tässä se nyt sitten oli. Eikun vaan uutta putkeen ja seuraavaa projektia väkertämään.

Peliarvostelu: Bulletstrom (PC)

Penis se on kiva se...se on kiva kun se on pelin dialogin jokaisen vitsin aihe. Näin meille opettaa Epic Gamesin ja People Can Fly:n kehittämä, EA:n markkinoille päräyttämä Bulletstrom räiskintä. Tässä pelissä räiskitään, ruoskitaan, potkitaan ja heitetään rivoa läppää.

Peli alkaa suoralla toiminnalla lyhyen aloitusnäytön jälkeen. Alussa esitellään pelin päähenkilö, avaruuspiraatti Jason Gray. Jason on viinaan menevä ja kovismainen avaruuskapteeni, joka tajuaa, että on tietämättään tappanut ihmisiä täysin väärin perustein ja haluaa kostaa tämän työnantajalleen. Alun jälkeen Jasonin seuraksi ilmestyy Jasonin iskujoukon jäsen Ishi, joka otti pahaa osumaa ja on siitä johtuen kyborgi. Ishin on vaikea hallita koneita jotka korvaavat hänen elimiään ja tästä johtuen Ishi sekoaa välillä täysin. Aikakautta ei kerrota, mutta peli on selkeää scifiä, sillä löytyy alieneita ja kyborgeja, avaruusaluksia unohtamatta. Kaikki tämä punoutuu yllättävän syvälliseksi ja hauskaksi juoneksi. Jasonin ja Ishin lisäksi pelistä löytyy muutamia muita todella hyvin kirjoitettuja hahmoja, mutta niitä en paljasta, koska yritän pitää arvostelut spoilerivapaina.

"Keitä ne on ne sankarit..."

Pelattavuudeltaan Bulletstorm on erittäin hauska ja mässäilevä peli. Pintapuolisesti kyseessä on tavallinen ensimmäisen persoonan räiskintä, ei mitään turhia suojasysteemejä tai kolmannen persoonan kohtauksia. Pinnan alta löytyykin pelin parhaat puolet. Vihollisia voi ruoskia ja potkia perinteisen ampumisen lisäksi. Jos potkiminen ja ruoskiminen eivät itseisarvona riitä näitä ominaisuuksia käyttämään, on peliin ympätty pistejärjestelmä, joka antaa sitä enemmän pisteitä mitä hauskemmin, mässäilevimmin ja kauneimmin viholliset onnistuu tappamaan. Pisteillä sitten ostellaan aseita ja päivityksiä ruoskaan ja aseisiin. Potkiminen toimii ihan mukavasti ja onhan se aina hauska tunne kun saa potkaista ruman alienvihollisen isopiikkiseen kaktukseen. Ruoska ja potkiminen tasapainottavat toisiaan mukavasti, ruoskalla tuodaan vihollinen lähelle ja potkulla saadaan pois näkökentästä. Erityismaininnan arvoinen suoritus pelissä löytyy tarkkuuskivääriltä, jonka hidastustoiminto on yksinkertaisesti eeppinen, hieno ja hauska. Isoin miinus pelattavuudessa taitaa olla kampanjapelin tuttu ja turvallinen lineaarisuus johon ei kyllästyy helposti. Pelattavuudesta kuitenkin plussaa.

Tekoäly ja viholliset eivät ole Bulletstromissa mitään parhautta. Mutta peli ei silti ole turhan helppo teköälyn takia, viholliset osaavat etsiä suojia ja paeta hädän hetkellä. Tyhmyyksiltä ei ole tästä huolimatta vältytty, sillä idiootteja löytyy aina ja kerranpa yksi vihulainen keksi ihan omin nokkineen kävellä kielekkeeltä alas, sen kummempia kyselemättä tai miettimättä.

Audiovisuaaliselta ilmeeltään Bulletstrom on erittäin sekava ilmestys. Toisaalta peli näyttää ja kuulostaa paikoin aivan mahtavalta, mutta nämä grafiikat ovat aivan väärässä pelissä. Pelin monet kauniit kohdat ovat hyvin raamatullista taidetta, ja jotenkin tämä nyt ei vain sovi alapäähuumorin ja verimätön joukkoon, mutta mikäpä siinä toisaalta, kaunis mikä kaunis, oli se missä tahansa. Grafiikasta en löytänyt mitään suuria bugeja tai lageja, joten graafinen puoli tienaa varmat pisteet kotiin. 

Äänipuoli on kaksijakoisin juttu koko pelissä. Toinen puoli on huonoja alapäävitsejä jatkuvasti sisältävä dialogi, johon suurin osa todennäköisesti tympeytyy viimeistään pelin puolivälissä. Toinen puoli onkin sitten loistavasti äijämäistä mässäilyä tukeva ääniefektien maailma, joka saa tappamiseen yhä vain lisää menoa ja meininkiä. Aseäänet kuullostava kerrankin edes joltakin ja räjähdykset ovat kivoja, mutta valitettavasti dialogi on silti se osa, joka jää päällimmäisenä mieleen, Ja tämä ei ole hyvä asia.

Voisi luulla, että tällaisen pelin juoni on aivan turha ja puhtaassa statistin osassa, mutta ei. Bulletstormin juoni on yllättävän hyvä ja kampanjan jaksaa tahkota läpi pariin kertaan. Moninpeli ei tähän maailmanaikaan enää varmaankaan tarjoa isoja onnistumisen elämyksiä ellei satu olemaan kaveriporukkaa, jonka kanssa moninpeliä tahkoisi päivästä toiseen. Pitkäikäisyys on ihan mukavalla tasolla, nykyajan keskivertoa parempi sentään. 

This is gonna be fun!

Hauskat lisäpisteet peli ansaitsee ainakin parista kohdasta kampanjassa. Minigunin kun saa käsiinsä on meno hauskaa ja todellinen äijämäisyyden tunne pääsee virtaamaan kehon läpi.
 Toisen maininnan saa kohta jossa ohjataan erittäin godzillamaista isoa robottia jolla pistetään vihu kuin vihu matalaksi. Ah sitä tappamisen sadistista hauskuutta....

Loppukommentti: Hyvä peli niille jotka hakevat silmitöntä ja rehtiä räiskintää äijähuumorilla höystettynä. Jos juoni toimii ja dialogin kokee hauskaksi, on pelistä taattua hupia monille tunneille. Bulletstrom tuntuu peliltä joka ylitti olla jotain suurempaa, mutta tuote on hieman keskivertoa parempi räiskintä parilla ominaisuudella jotka oikeasti erottuvat joukosta.

Plussat

+Grafiikka 

+Tarina

+Mättö

+Räiskimisen hauskuus

Miinukset

-Penisvitsien määrä

-Lineaarisuus

-Pelimuotoja on liian vähän

Kokonaispisteitä 78/100

Kiitän, nähdään taas (toivottavasti lyhyemmän tauon jälkeen tällä kertaa)

Peliarvostelu: Crysis 2 (Xbox360, JK24)

Hiiviskelen vihollislinjojen takana näkymättömänä, mutta nanotekniikalla toimivan pukuni energia on tippumassa ja äkkiä pitäisi päästä suojaan. Pääsen ison kiven taakse piiloon ja pukuni energian latautuessa ihailen kuolevan, mutta ah, aina niin kauniin New Yorkin seesteistä ja lähes täydellistä kauneutta. Hetken haaveiltuani huomaan kuitenkin, että vartija lähestyy sijaintiani ja näkymättömyydellä en enään pääse pakoon, joten nousen rehdisti ylös, otan aseen esille ja muutan pukuni sellaiseksi, että se kestää käytännössä mitä vain, joten muutaman vartijan tulitus on pelkkää hyttysen ininää korvissa. Vartijat tapettuani menen takaisin piiloon ennen lisäjoukkojen saapumista ja hiivin näkymättömänä seuraavan rakennukseen sisään. Ennen kuin astun sisään katson vielä kerran kaunista New Yourkin rappiollista näkymää. Henkeäsalpaavaa.

Äskön koitte yhden hienoista tunteista jonka Crytekin tekemä ja EA:n 2010 vuonna julkaisema Crysis 2 voi saada pelaajassa aikaan. Kyseessä on ensimmäisen persoonan seikkailuräiskintä höystettynä loistavilla grafiikoilla ja yllättävän mukavasti vaihtoehtoja tarjoavilla taistelukohtauksilla.

Peli alkaa amerikan armeijan pienen iskuryhmän sukellusveneen tuhoutuessa. Pelaaja sitten herää jonkin ajan kuluttua ja saa pian haltuunsa nanobioottisen superpuvun jonka avulla oisi sitten pelastettava New York ja sitä kautta koko maailma. Maailma pitäisi pelastaa mystiseltä alienien liikkelle laskemalta virukselta, joka muuttaa ihmisiä oiloiksi jotka muistuttavat hyvin paljon zombeja...hetkinen, eikai sama kaava ollut vähän aikaa sitten arvostelemassani Ninja Bladessa, mutta vain Tokioon sijoittujen. Kappas vain kyllä taisi olla, jotenka plussia pohjajuonesta ei voi antaa. Pari juonenkäännettä eivät ole hirveän huonoja, mutta aivan liian kliseisiä ollakseen oikeasti hyviä.

                             "Hey you there, don't forget that i have the epic supernanobiotic suite!"

Juoni ei kuitenkaan ole todellakan Crysiksen pääasia, vaan tosiasiassa peli nojaa kahteen asiaan, uskomattomaan audiovisuaaliseen ilmeeseen ja pariin pelattavuuden kikkaan. Pelattavuus ja sen mielekkyys nojaa täysin pelaajalle annettuun superpukuun. Superpuvulla voi hyppiä korkealle, muuttua näkymättömäksi ja  aktivoida hetkeksi tilan jossa mitkään luodit eivät pelaajaa vahingoita. Pelien kenttien ollessa lineaarisia putkia, nojaa koko homma siihen, että pelaaja keksii pelin pienellä avustuksella tehdä pelistä itselleen hauskan kokemuksen. Tässä onnistuminen on kuitenkin valitettavan vaikeaa pelin antaessa yhteen kohtaan yleensä vaihtoehdoiksi rynnäkön päälle, hiipimisen sivusta, tai koko tilanteen välttämisen hiipimällä. Mikään näistä ei ole yksissään erityisen hauskaa, sillä räiskinnässä ei ole oikeastaan mitään erityistä verrattuna tavalliseen räiskintäpeliin, lukuunottamatta eräänlaista suojasysteemiä, joka on  ainoa pelin kunnon parannus, mutta toimii ainakin varmasti. Hiippailussa erikoisuuksia on sitäkin vähemmän, näkymättömänäkin tulee helposti huomatuksi vihollisten ollessa välillä yllättävän viisaita ja puvun energiavaraston ollessa erittäin rajallinen. Puutteista huolimatta fiksu pelaaja osaa yhdistellä kestävyysmoodia ja näkymättömyyttä oikein oikessa tilanteissa ja peli onkin silloin muutamina hetkinä todella hauskaa ja mukaansatempaavaa. Pahimmillaan se onkin taas pimeässä räiskimistä niin että vihollisia löytyy kaikkialta ja suojista ei ole tietoakaan. Pelin pelattavuudesta jäi tästä johtuen hyvin sekalainen olotila, ei tiedä pitäisikö kehua vai haukkua.

Tekoäly pelissä on mallinnettu oikein mainiosti...paitsi että muutama oikein kuuluisa aivopieru on tekijöiltä kuitenkin päässyt, sillä tuskin vihollisista antaa kovin hyvää kuvaa esimerkiksi se, että kaverin maatessa vieressä kuolleena toinen urpo on kyyristyneenä parin metrin päässä ja huutaa "Are you hit, are you okay?" toistaen äskeistä lausetta niin kauvan kunnes pelaaja päästää toisenkin vartijan hengestään. Tekoäly tosin osaa etsiä kuolleita tiimikavereitaan ja tutkia heidän kuolinpaikkansa lähistöä tehokkaasti.

                                                    The always so beautiful Manhattan

Sitten se mitä Crysis paljon lupaili, grafiikka. Pelin kannessa lukee: "The Best Looking Game on Console" -CVG ja kyllä, tuo lause pitää täysin paikkansa. Peli on aivan uskomattoman kaunis verrattuna moneen keskivertosoopaan jota osataan vieläkin suoltaa markkinoille nykyisen kotikonsolisukupolven viritellessään jo joutsenlauluaan ja antaessaan pian tilaa uudelle raudalle. Tämä peli on sitä mihin tämän hetken konsolit todellakin pystyvät parhaimillaan ja pelin ympäristöä voi häpeilemättä sanoa hienoimmaksi New Yorkiksi pelimaailmassa ikinä(ainakin tähän mennessä). Pelin ollessa uskomattoman näköinen, ei pelin ruudunpäivitys silti takkuile koskaan, osaksi tieysti sen johdosta, että pelin kenttärakenne on todella lineaarinen ja siinä mielessä yksinkertainen. Jos olisi hiekkalaatikkopeli samalla grafiikkamoottorilla, niin kaatuilisi kovinkin rauta äkkiä tämän kanssa. Ja hei omaahan peli myös täydet valmiudet 3D:hen, siitä tosin on hyötyä ehkä kahdelle, kolmelle ihmiselle tällä hetkellä? No hienolta se silti näyttää pelin kannessa silti.

Äänipuoli ei ole enään ihan maailman parasta tasoa, mutta on sekin kiitettävän arvoista ja antaa pelille plussaa. Isoimpana miinuksena pelin äänimaailmalle olkoon monesti suht teennäinen dialogi joka tylsityttää kliseillään ja tylsillä painotuksillaan. Muuten äänimaailma on hoidettu varmuudella ja kiitettävästi.

Pitkäikäinen peli ei erityisesti ole, sillä tarina ei ole ylipitkä, noin 10 tuntia ja loppu on hieman B-elokuvamainen ja ontto. Kauheasti uudelleenpeluuarvoa ei pelin tarinalla ole. Moninpeli peliin on nykyajan tyyliin tottakai ympätty mukaan. Moninpelissä ei sen kummenmin mitään uudistuksia mihinkään ole, pointtina on edelleen se, että pelaajilla on käytössään ne paljon parjatut superpuvut. Superpuvun voimia hyödynnetään moninpelissä toisten tappamiseen tai käytetään tutuissa capture the flag- ja alueenvaltauspelimoodeissa. Jollei ole suuri superpuvulla leikkimisen ystävä, ei pelin moninpelikään tarjoa oikein mitään kummallista uutta ja voikin hyvin mielin palata sen tutun ja turvallisen Halon tai CoDin pariin isommista pelaajakannoista johtuen.

Kokonaisarvosanana uskomattoman näköinen mutta muuten hieman latteeksi jäävä Crysis 2 ansaitsee pelinä 85/100 pistettä, koska hyvän grafiikan ja parin uudistuksen lisäksi kaikki muu on kasin tasoa eikä oikeasti tarjoa ihmeellisyyksiä pelaajalle. JK24 toivottaa hyvät alkavat syksyt lukijoille ja siirtyy pelastamaan uusia virtuaalimaailmoja. Nähdään seuraavan kirjoitelman parissa!

Peliarvostelu: Alice: Madness Returns (FatHazard, Xbox 360)

American McGee´s Alice on kulttimaineeseen noussut 2000-luvun alun peli, joka sai maineensa pohtivaisellla sekopäisyydellään ja, siihen aikaan ei niin tutulla, gorellaan. Se kertoo Alice nimisestä hahmosta, joka menetti järkensä, kun hänen perheensä kuoli tulipalossa. Peli sijoittuu Wonderlandiin, eli Ihmemaahan, joka oli ihana ja pastellin värinen, maaginen paikka, KUNNES Alice menetti järkensä ja samalla Ihmemaa muuttui hirviöitä täynnä olevaksi kauhun maaksi, jota Alice yrittää pelastaa.

Veitsi, verinen mekko ja murhaava ilme. Mitä hän on mennyt tekemään?

Tästä päästäänkin pelisarjan uuteen osaan, Alice: Madness Returnsiin. Tämän pelin tarkoitus on selvittää tulipalon aiheuttaja, sekä pelastaa ihmemaa. Uuden osan kehittäjäyhtiö, Spicy Horse, on eri, mutta julkaisija, EA, ja pääkehittäjä American McGee, ovat pysyneet samoina.

Pelin juoni, kuten jo mainitsinkin, on siis se, että täytyy pelastaa Ihmemaa. Suunnitelman toteuttaminen on kuitenkin täysin eri asia. Matka oli suoraan sanoen loistavan eeppinen ja ihanan kieroutunut. Matkan aikana tapaa monia tuttuja paikkoja, kuten kuningattaren linnan ja Hullun Hatuntekijän teepöydän. Kuitenkin myös mukaan on saatu uusiakin paikkoja. En tosin osaa varmaksi sanoa ovatko ne hardcore Lewis Carroll-faneille uusia, mutta minulle ne oli. Eräs näistä uusista paikoista jäi pysyvästi mieleeni. Paperiheinäsirkkoja täynnä oleva vuori. Se toi vivahteen Kiinaa peliin ja oli mukava nähdä jotakin uutta. Muutenkin suurin osa pelin tapahtumapaikoista ovat erilaisia, kuin mikään kuvailtu tai näytetty asia, joka Liisa tarinoihin liittyy. Hertta Kuningattaren linna oli romahtamispisteessä ja kaikki oli synkkää ja pimeää. Ulkoasu muutenkin sopi täydellisesti pelin tyyliin ja juoneen.

Ulkoasusta, kun puhutaan, niin ensimmäisenä tulee mieleen puhua grafiikoista. Grafiikallinen tyyli oli outo ja suorastaan pelottava. Parempaa graaffista tyyliä olisi saanut hakea kissojen, koirien, lyhtyjen, kynttilöiden ja kaiken muunkin kanssa. Ainoa ongelma grafiikoissa oli se, että paikoittain ne olivat huonot. Näin paljon säröjä ja hajoamisia ja outoja bugeja, kuten sen, että näen jonkun hahmon viiksien alta sen sisälle. Tämä aiheutti lieviä pelimaailmaan syventymisen katkeamisia.

Pelattavuus, ehkäpä pelin vaikeiten arvioitava asia, oli hyvää ja huonoa samaan aikaan. Jotkut asiat oli toteutetta todella laadukkaasti, toiset taas ei. Esimerkiksi hahmon ohjattavuus oli loistavaa. Harvemmin kuolin oman virheen takia. Samaten taistelumekanismit. Ampuminen ja aseen vaihtaminen oli tehty nopeaksi ja vaivattomaksi, väistäminen oli kauniin näköistä ja helppokäyttöistä sekä tietenkin tähtääminen ja tähdättävän objektin vaihtaminen lennossa oli todella sulavaa. Väistämisestä sen verran, että nappia painaessa Alice purskahtaa kasaksi perhosia ja siirtyy pari metriä sivulle. Todella iso plussa omaperäisyydestä ja näyttävyydestä. Huonona puolena on se, että Alicen muuttuessa pieneksi hän ei mahdu läheskään kaikista paikoista, mistä hän näyttäisi mahtuvan, mikä aina vähän latistaa tunnelmaa.

"YARRRRRR..."

Lisää pelattavuuden huonoja puolia on aseet. Jep ne ovat hienoja, niihin saa päivityksiä (3 päivitystä joka aseeseen), mutta kaikki aseet saadaan jo ennnen pelin puoltaväliä. Tästä johtuen peli käy loppua kohden aseiden käyttöä ajatellen tylsäksi. Samaten erikoisliikkeet, kuten pienentyminen, ja erikoiset esineet, kuten ilmaa puskevat erinäiset asiat ja taso jotka liikkuvat vastasuuntiin toisiinsa nähden, ovat aivan liian usein käytettyjä. Joka ikisessä tasohyppely kohdassa käytetään samoja juttuja ja kun joku uusi asia esitellään se käy todella nopeasti tylsäksi.

Ainoa asia, mikä sai minut pelaamaan äärimmäisen tylsät tasohyppelyt, oli seuraava palanen tarinaa, tai uuden hahmon näkeminen. Ne ovat pelin parhaiten toteutettuja asioita. Hahmot ovat hulvattomia, järjettömiä ja samalla viisaita sekä pelottavia. Kaiken tämän aikaansaamiseen on pakko olla joko hullunero tai täysin sekopää. Tarinan kerronta on toteutettu usein nukketeatterimaisella pätkällä, jossa kuvalla heiluu paperimaisia nukkeja ja samalla kuuluu hahmojen ääni. Tarina on loistava. Hyvin kerrottu ja jännittävä. Eeppinen stoori hulluudesta, syyllisyydestä ja kuolemasta.

Valitettavin mielin täytyy sanoa, että vaikka odotinkin peliä paljon ja pidin sen juonesta, täytyy minun olla suosittelematta peliä kenellekkään, paitsi American McGee´s Alice faneille. Tiivistettynä peli oli loistavalla juonella, mutta huonolla, tylsällä ja toistavalla pelattavuudella varustettu kakku, joka oli koristeltu tyylikkäillä, vaikkakin huonosti toteutetuilla grafiikoilla. 70/100

Kiitän, kumarran ja toivon, että jatkatte peliarvosteluidemme ja blogitekstiemme seuraamista.

Pelivuosi 2011: Osa II (FatHazard)

Nyt, kun JK on tehnyt hienon alustuksensa tästä vuodesta, jatkammekin tulevaisuutta päin. Elikkä siis katsotaan, mitä on vielä odotettavissa tältä vuodelta ja tutkimme ensi vuoden julkaisuja.

Kuten kollegani jo mainitsikin, tämä vuosi on ollu huikea peleille. Huikeampi, kuin jopa viime vuosikin. Vuoden alkupuolen peleihin on kuulunut niin L.A. Noirea kuin Witcher kakkosta ja lisäksi jopa uutta Red Factionia, mutta mitä minä ainakin olen viime aikoina tarkastellut, tämän vuoden suurimmat nimikkeet tulevat vasta loppupuolella. Aloitetaan lähitulevaisuudesta. Deus Ex: Human Revolution on Eidos Studiosin kehittelemä ja Square Enix tuleva julkaisu. Peli tuo jatkoa aikaisempien osiensa juoneen. Tämän pitäisi olla Splinter Cell faneille tyypillistä hiiviskelyräiskintää, mutta en voi olla varma. Kaikille teille LOTR ja LOTR: Online faneille tiedoksi, että teidän rukouksiinne on vastattu. Snowblind, joka teki esimerkiksi Baldurs Gate: Dark Alliancen, tuo teille Lord of the Rings: War in the North:in. Peli on toimintaroolipeli, joka seuraa kääpiötä, haltijaa ja ihmistä, jotka taistelevat pohjoisessa toista vihollista vastaan, eikä Sauronia. Elokuvan aikajanalla pelin tapahtumat tapahtuvat samaan aikaan kuin Frodon eeppinen matka Keskimaan läpi. Amerikkalaisen jalkapallon ystäville on tiedossa Madden NFL 12, josta en nyt paljoa puhu sillä urheilupelit ovat aina urheilupelejä. Konsepti on sama.

Siinä olikin elokuun suurimmat julkaisut, joten nyt jatkamme, ainakin itselleni, ehkäpä odotetuimpaan kuukauteen. Elikkä syyskuuhuun. Yksi, ehkä hieman tuntemattomampi julkaisu, on syyskuun Dead Island. Tämä Techlandin tekeillä oleva Deep Silverin julkaisusuunnitelma on avoimenmaailman zombipeli, johon on ympätty RPG-elementtejä. Pelin taistelu on pääpainona melee-tyylistä ja koko peli on kuvattu 1st personina. Tästä pelistä löytyy loistava asetelma ja loistavat mahdollisuudet onnistumiselle, mutta on myös se mahdollisuus, että pelistä tulee Left 4 Dead, jossa on kehityspuu ja paremmat grafiikat. Jos olet aina halunnut olla yksi Space Marineista Warhammer kokoelmissasi, niin hämmästi. Warhammer 40,000: Space Marine. Relicin suunnittelema ja THQ:n tuleva julkaisu kertoo tarinan yhden Space Marinen silmin. Myös teidän 3rd person shooter fanien luulisi tykkäävän tästä. Ja sitten päästäänkin kahden eri alienräiskintä pelisarjan kolmanteen ja viimeiseen osaan. Resistance 3 (Sony Computer Entertainment, Insomniac Games) ja Gears of War 3 (Microsoft, Epic Games) molemmat ovat alienräiskintää, eeppisellä juonella ja loistavalla asevalikoimalla. Tästähän saatta kehkeytyä aikamoinen taistelupari. Myös urheilupelien ystäville on odotettavissa herkkua Fifa 12:sta ja NHL 12:sta muodossa. (BTW se Fifa tulee myös Playstation 2:lle... Onko ne nyt hei ihan tosissaan.)

No niin nyt syyskuun loputtua jatketaan lokakuuhun... Ja en voi sanoa muuta kuin HUHHUH. Sehän on vilkas kuukausi. Kuukauden aloittaa Kauhupelien kuningassarja Silent Hill uudella osallaan Downpour. Mitä nyt trailereista ottaa selkoa niin peli on tyypillistä kauhupeli menoa. Juokse tai kuole-peli varustettuna yksinkertaisesti loistavalla juonella ja mielen räjäyttävillä käänteillä. Tämän Vatran suunnitteleman Konami-pelin mahdollisuudet suosioon ovat yksinkertaisesti rajattomat. Autopeli fanien pitäsi olla tästä kuusta aivan ekstaasissa. Kaikkien autoräiskintöjen ISO-äiti Twisted Metal on vihdoin täällä. Peli (ja sen tekijät ja tuottajat eli Eat Sleep Play ja SCE) takaavat rajatonta aivot narikkaan räiskintää autoilla. Tämä peli on jo yksinään syy miksi haluaisin ostaa Playstation 3:sen. Ja jatkoa autopeleille tuo myös Turn 10 Studiosin ja Microsoftin tuleva tuotos Forza 4. Enemmän ratoja, coolimpia autoja ja paremmat grafiikat. Näiden pelien jälkeen lokakuuta jatkaa vielä Batman: Arkham Asylumin jatko-osa Arkham City. Tämä Rocksteadyn ja Eidosin tulevaisuuden tuotos on avoimenmaailman Batman seikkailu. Jos peli ylittää edellisen osan niin minä ainakin ostan sen. Roolipelien faneille lokakuu tuo Ragen. Dystopiaan sijoittuvan räiskintäroolipelin (ei kuullosta YHTÄÄN Fallout 3:lta). Tältä ID Softwaren suunnitteilla olevalta ja Bethesdan julkaisulta odotetaan paljon, mutta se mitä siltä saadaan jää nähtäväksi. Kuukauden lopettaa tyylilla Battlefield 3, ehkä vuoden odotetuin peli. Taattua laatua, josta en edes enempää selitä.

Lokakuun loppu on tullut ja päästänkin siis marraskuun alkuun. Sen aloittaa mikäpä muu kuin Battlefieldin pahin vihollinen eli Call of Duty: Modern warfare 3. Tämä on toinen vuoden odotetuimmista peleistä ja minä en itse siltä toisaalta mitään odota. COD:it on jo nähty. Jos tämä ei tuo mitään uutta niin tuskin itse ainakaan ostan. Ohops hyppäsin jo yhden yli. Marraskuun ensimmäisenä päivänä ilmestyy yksi ehkä ihmeellisimmistä peleistä jonka olen nähnyt. Metal Gear Solid: Rising. Peli sijoittuu tulevaisuuteen, jossa joku hyvin paljon Raidenilta näyttävä (ei kuitenkaan ole hän) silpoo ihmisiä miekalla, johon on kehitetty yksi hienoimmista kontrollitavoista ikinä. Käykää katsomassa pelintraileri. Toivon, että pelin tekijät, Kojima Productions, ja varsinkin Hideo Kojima pistää parastaan tähän Konamin tulevaan julkaisuun. Samana päivänä ilmestyy myös Uncharted 3: Drake´s Deception. Pelisarjan kolmas ja viimeinen osa jonka tekee Naughty Dog ja SCE. Myös suosittu Elder scrolls saa jatkoa Skyrimin, eeppisen ja lohikäärmeisen action rpg pelin muodossa.

Tässä oli tämän vuoden suurimmat ja kauneimmat, joten tehdäänpä vielä hyvin lyhyt vilkaisu tulevaisuuteen.

Ensi vuonna esiin putkahtaa Asuras Wrath, josta osaan vain sanoa sen, että siinä tulee olemaan eeppinen taistelu puolijumalan ja jumalien välillä. Peli tulee olemaan 3D action mättö. Ensi vuodesta osaan vain sanoa sen, että 7 pelisarjaa saa uuden jatko-osan. The Darkness 2, Mass Effect 3, Prototype 2, Armored Core V, Bioshock Infinite, Sniper: Ghost Warrior 2 ja Halo 4. Lyhyt arvio = vieläkin eeppisempi vuosi kuin tämä.

Noh nyt olen vihdoin saanut tämän tekstin valmiiksi ja toivottavasti nautitte tästä. Minä jatkan muita asioita. Muistakaa kommentoida.

Peliarvostelu: Eat Lead: The Return of Matt Hazard (Xbox 360, FatHazard)

"It´s hazard time."

Ja niin tottavie onkin. Tätä peliä hasardimpaa peliä saa hakea. Siis aivan tosissaan. Se haukkuu kaikki muut pelit aina Super Mariosta, Metal Gear Solidiin. Koko peli on pelkkää turpamättöä. Tämä on silti vain hyvä. Puzzlet väkisin tungettuna peliin on lähes aina surkeita. Mutta mitä turhia pölisemään. Aloitetaanpa arvostelu.

Pelin juoni alkaa Matt Hazardin kerronnasta. Hän kertoo oman tarinansa läpi pelimaailman historian. Tarina on tieteenkin kuvitteellinen ja matkii käytännössä Duke Nukemin ja muidenkin 2D scrolling pelien sankareiden matkaa. Eli hän kertoo aloittaneensa 2D:stä, jatkaneensa matkaa niin sanottuun 2,5D:hen ja siitä sitten rappioon ja yhtiön kaatumiseen, mutta nyt uusi mies otti yhtiön haltuunsa ja aloitti uuden pelin tekemisen, jonka päähenkilöksi valitaan Matt Hazard. Uudella miehellä on kuitenkin pahat mielessä ja hän aikoo tapattaa Matt Hazardin, mutta Matt saa apua mystiseltä, QA nimiseltä, henkilöltä ja sen jälkeen vetääkin "tappajaansa" turpaan. Matt alkaa sittemmin selvittämään, että mikä mättää ja vastaansa hän saa vihollisia aina zombeista, 2D vihollisiin asti.

Juoni on muutenkin mielestäni hyvä. Suoraviivainen, mutta hyvä. Mitään hirvittäviä juonenkäänteitä on turha odottaa. Silti juoni on viihdyttävä.

Aseita on myös kaikenlaisia. Löytyy pistoolia, konekivääriä ja jopa vesipyssyjä. Kyllä, vesipyssyilläkin voi tappaa. Aseiden lookki on omaperäinen. Ne näyttävät todella aidoilta ja kuulostavat sellaisilta, kuin pitääkin, lukuun ottamatta vesiaseita. Ne kyllä näyttävät aidoilta, mutta niiden ääni on kuin vanhasta 8-bittisestä pc-pelistä, jota pelataan TODELLA huonoihin kajareihin kytkettynä. Tämä vähän häiritsi tunnelmaa.

Hazardin ilme puettuna sanoihin "Siis vesipistooli? Ei näin."

Grafiikka pelissä on keskinkertaista hieman parempaa. Parempiakin on nähty, mutta omana aikanaan se oli suhteellisen hyvääkin. 2D viholliset ovat loistavasti tehtyjä. Ehkäpä ainoa grafiikan huono osio on zombit. Niiden animaatiot on samoja ja se yksikin on huono. Pelissä muutenkin vihollisia on jokaista tyyppiä kaiketi 3 erinäköistä ja samannäköiset viholliset vierekkäin tappavat tunnelmaa todella tehokkaasti.

Tunnelmasta voi todeta lisänä sen, että peliin on tunnelma saatu hyvin mukaan. Pelissä siis juonena on olla Matt Hazardina pelissä. Ja se, että Matt Hazard on pelissä on otettu huomioon hienosti monin asioin, kuten siten, että viholliset pikselöityy pois ruudusta ja pelissä jatkuvasti mainitaan, että on monta checkpointtia tai muulla sellaisella kommentilla. Näitä tunnelmaa lisääviä asioita on paljon enemmän, suhteutettuna niitä pilaaviin asioihin.

Äänimaailmasta ei ole mitään mainittavaa. Äänet ovat sellaisia, kuin pitäisikin. Niiltä ei voikaan odottaa mitään Call of Duty:maista eeppisyyttä taikka Bioshock tyylistä pelottavuutta, mutta ne kelpaavat tällaiseen peliin. Dialogi on tämän osa-alueen paras kohta. Se on hyvää. Ainoa mikä dialogeissa mokaa on jälleen kerran se ikuinen ongelma, eli lipsync. Se ei toimi.

Peli on tehty massiiviseksi kettuiluksi kaikille peleille. Pääasiassa räiskintäpeleille, mutta kyllä mukana on viittauksia niin tasohyppelyihin, kuin hiiviskelypeleihinkin. Pelistä löytyykin niin Masterchef, kuin Carpenter, jotka molemmat muistuttavat jotain muiden pelien henkilöitä, mutta jätänpä ne henkilöt teidän selvitettäväksi. Nämä pienet asiat, mitä esiintyy ympäri peliä, ovat mielestäni todella hauskoja. Niissä on vain se huono puoli, että suurin osa niistä on vain tajuttava. Plussana taas se, että suurin osa tajuttavista on helposti tajuttavia.

Vihollisista lisäksi mainittavaa on se, että heidän tekoäly on oikeastaan hyvä. He osaavat suojautua todella hyvin ja he puskevat päälle, kuin mitkäkin raivohärät. Tämä on todella hienoa.

Zombit liikkeessä.

Plussat:

-Huumori

-Tunnelma

-Juoni

-Vihollisten monipuolisuus

Miinukset:

-Lipsync

-Grafiikkaa voisi hieman pehmentää

Yhteenvetona peli on räiskintäpelien ystäville pakko-ostos, vaikka se nappaakin pisteinä vain 75/100. Pisteytys tulee siitä, että mikään muu pelissä ei ole hyvää, paitsi huumori. Nautin kuitenkin läpipeluusta ja olin ehkä hieman surullinen, kun se loppui.

FatHazard kiittää ja toivoo, että piditte arvostelusta.

P.S. Pyydän, että oikeasti toivoisitte jonkun pelin arvostelua, sillä se olisi jo itsessään niin suuri noste ainakin omaan peliarviointiin ja se helpottaisi pelin arvostelemista.

P.P.S Toivottavasti joku huomasi, että nimimerkkini on rip off kyseisen pelin päähahmosta. =D.

Peliarvostelu: Bioshock 2 (Xbox 360, JK24)

"Daddy, daddy"

Bioshock, huippupeli. Bioshock 2, huippupeli. Voiko asiaa paremmin enää kiteyttää.

Pelihyllyni sai kesäkuun alussa kahden Xbox 360 pelin verran täytettä. Pelit olivat Biosock ja Bioshock 2. Maksoin näistä yhteensä 23e, ja täytyy sanoa, että tein tuona päivänä yhden elämäni parhaista ostoksista tähän mennessä. Sain pilkkahintaan (hinnan pienuus selitettäköön sillä, että pelit ovat olleet markkinoilla jo aika monta vuotta) kaksi huippupeliä. Pelasin tietysti ensin pelisarjan ensimmäisen osan. Fat Hazard ehti sen jo arvostella kunnolla, mutta heitän tässä alkuun pienen pika-arvion ykkösosasta kuitenkin.

Bioshock pelisarja sijoittuu siis meren alle luotuun haavekaupunkiin, Raptureen. Rapturessa on paljon viittauksia kadonneen Atlantiksen kaupungin myyttiin. Rapturen sijainnista kartalla voi sanoa vain sen verran, että se on jossain Atlantin valtameren pohjalla. Rapturen piti olla täydellinen kaupunki, jossa jokainen ihminen saisi toteuttaa itseään vapaasti ja elättää itsensä miten haluaa. Lopputulos ei ole suinkaan täydellinen utopia, vaan totaalinen dystopia. Raputure nimittäin katkaisi kaikki yhteydet merenpinnan päällä olevaan maailmaan. Tämä johti siihen että ihmisten todellisuudentaju muuttui täysin. Jonkin ajan kuluttua Rapturessa kehiteltiin ihmisen geeniiperimää muunteleva aine, nimeltä "Adam". Admista alettiin valmistaa erilaisia plasmideiksi kutsuttuja ruiskeita, joilla Rapturen ihmiset saivat itselleen kaikki fyysiset ominaisuudet mitä halusivat. Jos olit lihava, niin ei se haittaa, ota yksi annos Rapturen omaa Laihdutus-plasmidia. Rapturen ihmiset alkoivat sitten käyttämään plasmideja liikaa ja jäivät niihin koukkuun täysin. Tämä johti siihen, että viimeisimmätkin todellisuudentajun rippeet katosivat ihmisistä ja heistä tuli totaalisia hulluja. Kaiken tämän lisäksi Rapturen johtajan pasmat sekosivat vallasta ja hän alkoi suosia korruptiota ja epäinhimillistä vallankäyttöä.

Ensimmäinen Bioshock peli oli mielestäni aivan loistava. Grafiikka oli vuoden 2007 tasolle mahtavaa, tunnelma pelissä oli täydellinen ja tarina oli todella kiinnostava. Kaikenkaikkiaan loistava peli. Toki pieniä vikoja löytyi, mutta FatHazardin Bioshock arvostelusta voi lukea niistä lisää.

Bioshock 2 pelin kehitti 2K Marin ja julkaisi 2K Games. Peli julkaistiin maailmanlaajuisesti helmikuussa 2010. 

Tyyliltään peli on ensimmäisen persoonan räiskintä, selvitymiskauhu ja trilleri. Kuten alkuspiikissä tuli todettua, peli sijoittuu maanalaiseen Rapturen kaupunkiin ja vuoteen 1969.

Bioshock kakkosessa pelaaja ohjastaa jo sarjan ykkösosasta tuttua Big Daddy hahmoa. Kakkosen pelimekaniikka ei eroa kummasti ensimmäisestä osasta, tosin nyt pelaajalla on ykkösosaan poiketen toisessa kädessä ase ja toisessa kokoajan mahdollisuus käyttää plasmideista saatuja voimia, Big Daddy kun näet on hieman korstompi kaveri kuin ykkösosan Jack. Kakkosessa voi samaan aikaan käyttää plasmidien voimia ja asetta, kun taas ykköosassa oli kerralla käytössä vain toinen näistä. Yleisesti pelimekaniikka on yksinkertainen. Vasemman puolen liipaisin ja bumper näppäin hallinnoivat plasmideja, oikean puolen vastaavat taas käsiaseita. Ykköseen verraten kakkososassa on kaksi merkittävää uudistusta. Toinen on se, että pelaajan ollessa Big Daddy, on yksi käsiasevaihtoehto pora. Pora on toteutettu hyvin, sillä "ammuksina" se käyttää polttoainetta, jota löytää normaalisti ammuksien tapaisesti. Toinen uudistus on se, että pelaajan ollessa Big Daddy, voi Litte Sistereitä hyödyntää uudella tavalla. Litte Sisterit ovat pienia tyttöjä joiden ajatuksia on manipuloitu niin, että he eivät tajua Raputuren maailmaa normaalisti. Littele Sisterit ovat ainoita, jotka osaavat kerätä Adamia kuolleiden kehoista. Big Daddyt taas ovat Litte Sisterien suojelijoita, sillä muiden hamutessa Adamia, olisivat pikkutytöt liian helppoja varastaa. Pelaaja voi itse ottaa Litte Sisterin suojiinsa tappamalla ensin Big Daddyn, joka tätä suojaa. Pelaajan pitäessä mukana Litte Sisteriä, voi heidät laittaa keräämään tietyistä ruumista Adamia. Sitten kun on kerännyt maksimikerrat Adamia yhdelle tytölle, viedään se takaisin ilmastointikuiluun. Peli sisältää myös saman valinnan kuin ykkösosa, siitä haluaako pelastaa Little Sisterin ja saada vähemmän Adamia, vai tappaa tytön ja ottaa enemmän Adamia.


Pelimekaniikka on muuten tutta Bioshockkia, kenttiä tässä kakkososassa on kahdeksan, ja ne ovat jokainen monipuolisia, hienoja ja suuria. Kentät eivät ole liian suuria, mutta on niissä sen verran kokoa, että erilaisten piilotettujen juttujen etsimiseen vierähtää mukava tovi jokaisessa kentässä. Kentissä on paljon koneita, on koneita joista voi ostaa ammuksia ja helttipäkkejä, sekä plasmideihin liittyviä koneita. Lisäksi kentistä löytyy myös paljon vartiointiin liittyvää elektroniikkaa, kuten turvakameroita ja tykkejä. Jo ykkösosassa näitä pystyi hakkeroimaan, ja tämä ominaisuus tekee paluun. Kakkososan hakkerointisysteemi on toteutettu eri lailla ja se on nopeampaa. Varjopuolena on se, että nyt on helpompi aiheuttaa hälytys ja eri asioiden hakkeroimisen vaikeuksien erot nousevat esille enemmän. Pelaajalla on myös käytössä ase, joka ampuu nuolia joiden avulla voi hakkeroida koneita pidemmältä etäisyydeltä. Pelissä Rapturen taustaa ja koko tarinaa selitetään ykkösosasta tutusti kaseteilla joita löytää kentiltä satoja.

Vastustajina pelissä kohtaa Rapturen kansalaisia, Splicereitä. Splicerit olivat joskus ihmisiä, mutta jäivät liikaa koukkuun plasmideihin, ja tulivat täten hulluiksi. Splicerit on toteutettu niin, että ne eivät ole liian vaikeata tappaa, mutta enemmän kuin yhdessä kerralla on jo haastetta. Teknisesti pelin tekoäly toimii aikalailla moitteettomasti.

Audiovisuaalinen anti Bioshock kakkosessa on yksinkertaisesti loistavaa. Ympäristöt luovat tunnelmaa loistavasti ja äänimaailma on mukavan karmiva. Splicerien puhe on juuri sellaista kuin sen pitääkin olla, ja heidän maaniset repliikkinsä ennekuin he huomaavat sinut ja yrittävät tappaa sinut luovat karmivaa tunnelmaa loistavasti. Ympäristöt on valotettu mahtavasti ja monesti tuntuu, että pelaisi hyvää kauhuelokuvaa. Välivideot ovat myös kauniita ja dialogi on värikästä ja hyvää. Ainoa miinus on, että ympäristöjen grafiikkaa voisi vielä parantaa hieman, mutta se on vähintäänkin hyvää jo nyt.



Peli on myös pitkä. Ei liian pitkä, mutta nykyaikaiselle pelille n.14 tuntia keskivaikealla on todella hyvä kesto. Peli ei kerkeä käydä tylsäksi ja aina jää jotain tutkimatta. Pelissä on myös erilaisia loppuja, riippuen siitä mitä ratkaisuja tekee pelin aikana. Myös moninpeli lisää pelin käyttöikää, mikäli sinne löytyy vielä pelaajia. Itse kokeilin Xbox livessä ja pääsin peliin mukaan.

Plussat:

-Tunnelma
-Tarina
-Dialogi
-Audiovisuaalinen puoli
-Plasmidit ja aseet
-Vihollisten luoma momentti

Miinukset:

-Ykköosan pelaneelle, se on se sama Rapture
-Grafiikkaa voisi hituisen parantaa vielä

Loppukaneettina sanon yksinkertaisesti näin, kyseessä on yksi parhaista Xbox 360 julkaisuista kautta aikain. Kokonaispisteiksi voin huoletta antaa tälle pelille 98/100, sillä tässä puhutaan loistavasta taideteoksesta, joka maksaa kaupassa 10e. Ostakaa ihmiset, ostakaa!

JK24 kiittää ja kuittaa, ja palaa hieman erilaisissa mainingeissa seuraavassa arvostelussa.