Vaikeus? Mikä se on?

Myönnän nyt nämä häpeillen. En ollut ennen tätä päivää pelannut God of war II:sta läpi, ja olin siinä useassa kohtaa jumissa. Hieman nolostuksesta päästyäni tajusin kuitenkin jotain, se voiton tunne minkä sain, kun pelin läpäisin, oli huikea. Miksi se oli niin iso, ajattelin itsekseni, ja hetken pohdittuani tajusin: Se oli ensimmäinen haastava peli aikoihin. Viimeisin vastaava oli Bayonetta ja siitä on nyt puolitoista vuotta. Minne on kadonnut pelien ihana vaikeus? Ei nykyajan shaibasta saa enää mitään irti. Jos minä ostan pelin odotan siltä sitä, että saan pelata. Nykyajan peleistä kun puhutaan niin voisin ihan hyvin ostaa halpis leffan, ottaa kaukkarin käteen ja rämpätä ok-nappulaa leffan ajan. Edes vaikeimmat vaikeusasteet ei enää tarjoa tarpeeksi haastetta. Ah kuinka Turtles in time:a pelatessani kärsin ja huusin, ja kun se päihitin hypin onnesta ja juhlin tunteja.

Peleiltä kuten L.A. Noire, on sallittua olla helpompia, sillä sellaiset pohjaa täysin juoneen ja haastatteluun yms. Mutta esimerkiksi itse vihaamani Crysis 2 on aivan liian helppo vaikeimmillakin tasoilla. Mutta miksi tällaisia pelejä tehdään? Onko tosi pelaajien pullamössö -versiot valtaamassa markkinat, vai onko peliyhtiöt unohtaneet pelien pointin? Helppo ei aina ole hauskaa ja nykyään monet vanhat pelit ovat mahdottomuuden rajoilla, ainakin uudemman sukupolven harrastajien mielestä. Pelit kuten Mike Tyson´s Punchout ja Mickey´s wild adventure, ovat ihanan vaikeita. Haastavampia helpoimmalla, kuin moni nykyajan peli vaikeimmalla.

Ihmisille, jotka ajattelevat samalla tavalla, kuin minä suosittelen Bayonettaa vaikeimmalla asteella, siinä on tosissaan haastetta, varsinkin jos pelaa ensimmäistä kertaa. Mutta jos olette eri mieltä, puolustakaa kantaanne, kuten jenkit sanoo prove me wrong.

Haastetta peleihin. FatHazard